Elettiin vuosia 1939-40 ja oli sota Suomen ja
Neuvostoliiton välillä. Raisiossa talomme oli hyvin levottomalla paikalla, koska vieressä olivat rautatie,
lentokenttä, sotasatama, öljysäiliöt Pansiossa ja ehkä myös jo silloin ns. sotasatama
sekä Raision tehtaat. Pommikoneiden tullessa hälytykset annettiin puhelimella,
mutta me tiedettiin niiden tulo jo ennen, koska niiden reitti kulki talomme ohi.

Vuonna 1940 meille tuli evakkoja Karjalasta ja
monet heistä olivat hyvin vauhkoontuneita jouduttuaan jo kärsimään
monenlaisista vaikeuksista. Minä sain leikkikaverikseni tytön, jonka isoäiti
kuljetti meitä pommitusten uhatessa pommisuojiin, joita oli
”rakennettu” mm. AIV-kuoppiin. Siellä me yövyttiin tai joskus tämä isoäiti
kuljetti meitä hätäännyksissään pitkin hankikantoa, joka minun mielestäni oli
ihan turhaa. Siellähän me valkoisella hangella olimme hyvin näkyvissä, emmekä
minkäänlaisessa suojassa. Talojenhan oli pantava ikkunoihin pimennysverhot.
Valoja ei saanut näkyä ulos yhtään. Äitini sanoi, ettei hän lähde mihinkään
ulos yöaikaan, vaan jäi sisälle, koska aamulla oli alettava taas työhön ja
askareisiin.

Niitä pommeja pudotettiin mm. kanalan katosta
läpi, pihalle keskelle rakennuksia. Siihen tuli myös yksi ”suutari”,
siis pommi, joka ei räjähtänyt, vaan kaivettiin pois joskus sodan jälkeen. Läheisen pellon kulmaan tuli pommi, kun olimme siellä
AIV-kuopassa ja räjähdys oli valtava. Siitä pommikuopasta tulikin sitten oikein
nähtävyys, jota monet kävivät katsomassa ja ihmettelemässä. Kuoppaa ei koskaan täytetty
tms. vaan myöhemmin se katosi, kun siitä kohdasta tehtiin kulkemaan rautatie
Turusta Nesteen öljyjalostamoon.

Erään kerran tapahtui, että pommikone ei kai
ollut pudottanut pommejaan aiemmin ja paluulennollaan pudotti koko sarjan läheiselle
pelloille. Näimme kerran myös lentokoneiden ilmataistelun. Sen seurauksena
toinen kone putosi rautatien varteen, Turun lentokentän viereen. Emme saaneet
mennä tuhoutunutta konetta läheltä katsomaan emmekä myöskään sitä taistelua.
Sitä kurkittiin kotiportailta ja oven raosta. Koska meillä oli ajoittain hyvin
rauhatonta, minut ja karjalaistyttö vietiin sotaa pakoon vähän kauemmas. Vaikka
sinne oli matkaa vain muutama kilometri, oli siellä hyvin rauhallista eikä
lentokoneista kuulunut mitään.

Myös monenlaisia kiven- tai kallionkoloja
harkittiin sirpalesuojiksi meille lapsille. Ihmettelen vaan miten me kuusivuotiaat
olisimme selvinneet, jos kaikki aikuiset olisivat niissä pommituksissa
menehtyneet. Onneksi eivät. Monet vuodet näin myös painajaisunia rintamalle
sotilaita kuljettavista junista, joissa sotilaat seisoivat mm. portailla ja
vilkuttivat meille lapsille. Johtuen tietenkin siitä, että molemmat veljeni
joutuivat sotaan. Nuorempi heistä jo 16-vuotiaana. Hän joutui mm. kuljettamaan
jossain pohjoisen yksinäisillä taipaleilla sodassa kuolleiden ruumiita.
Kotirintamalla hän oli myös vakituinen vieras hautajaisissa, kun näitä sotasankareita
haudattiin.

Rauhan tultua meille annettiin venäläisiä
sotavankeja maataloihin työhön. Sekin oli aika jännittävää. He yöpyivät naapuritalossa. Nämä miehet olivat
hyvin kiitollisia päästessään maataloustöihin ja saivat näissä kunnon ruokaa. Muistan
eräänkin vangin pois lähtiessään hyvästelleen minut kyynelsilmin.

Varmaan olisi muutakin muisteltavaa, mutta
tällaiset asiat jäivät kuusivuotiaan mieleen. 

Kuvat: Museovirasto, Historian kuvakokoelmat CC BY 4.0. Yläkuvassa naiset tarkastelevat vaatekeräyksen tuloksia sodan jälkeen 1940-luvun jälkipuolella Helsingissä. Alakuvassa evakkomatka Karjalasta on alkanut kesällä 1944.