Äkkilähtönen

50-luvun loppupuoli oli myös maaseudulla kehityksen aikakautta. Koneellistuminen nosti päätään. Eräänä muotonaan se esiintyi mopokauden alkamisessa. Useaan talouteen hankittiin mopo - mopeti, kuten siihen aikaan sanottiin. Yleensä työmatkojen kulkemisia helpottamaan.

Niinpä mopetin sarviin osui useinkin vanhahkoja miehiä, jotka eivät kuunaan olleet saaneet kokemusta minkäänlaisen koneellisesti liikkuvan laitteen hallitsemisessa. Sen kyllä näki, jos kuulikin. Varsinkin kylän ossuuskaupan edessä havaitsi vanhoja miehiä lähes epätoivoisesti mopeteillaan liikkeelle yrittämässä. Eikä se kaikin ajoin helpolta näyttänytkään. Toki käynnistäminen ei yleensä sen kummempaa tuskaa tuottanut... riittävästi kierroksia polkimilla ja ajopeli rääkäisi käyntiin.

Usea kiersi vielä hättäännyksissään kaasukahvan lähes täysille ja läpsäytti liikkeelle yrittäessään kytkimen kahvan sitten laakista kiinni. Ja niinhän siinä useinkin kävi, että mopeti loikkasi keula pystyssä metrin- pari eteen päin ja sammua tupsahti.

Jostain syystä kahden käden toimintojen luonteva yhteen saattaminen; kaasun hallinta sekä vaihteen päällelaitto ja kytkimen jouheva käyttö olivat monelle todella vaikeita. Luonnollisesti tilanne vain hankaloitui jatkuvien epäonnistumisien myötä, saattoipa joku tuskaantua mopetiinsa niin, ettei sitä käyttöönsä edes halunnut ottaa.

Eräs näitä kankeita mopetin ajon opettelijoita oli kylämme laitamilla perheineen asusteleva XX. Hän oli hankkinut ajokikseen muistaakseni joko Gresent tai Hopeasiipi merkkisen mopetin. Hänelle mopetilla ajon opettelu oli täyttä tuskaa ja luulen, ettei mopetilla kulku, saatikka lähtötouhut kovin hillityiksi hänen osaltaan koskaan kehittyneet.

Lähes tavaramerkki hänen mopetiurallaan olivat valtavat lähtökierrokset, rääkäisevä ykkösvahteen päällepano, sekä pystyyn hyppäävä ja tupsahtamalla sammuva mopeti. Yrityksiä piisasi, välliin piti jo lippalakkiakin tällätä uudelleen kohdilleen.

Lähes legendaariseksi osaksi kylätapahtumiamme muodostuivat XX:n sanat ossuuskaupan kartanolla, jonne sillä kertaa oli kertynyt muutaman emäntäihmisen lauma keskenään raatailemaan. Tapansa mukaisesti XX:llä oli ostoksensa seljässään reppuun pakattuina, kun hän mopetiaan talutteli tien laitaan keula kohden kotimatkaa...

 Akat pois eestä... tämä mopeti on vähä äkkilähtönen.

Ja akat kuulemma hajosivat kuin kanaparvi, osan lähes nurkan takaa äkkilähtöstä kurkistellen.

Osittaiseksi ongelmaksi muodostuivat näille "äkkilähtösten" kuskeille myös teillä kulkemisen säännöt. Niitähän ei periaatteessa oltu paljoakaan tarvittu, jokainen valitsi kulkureittinsä omien tarpeittensa ja tapojensa mukaisesti. Jos tiellä oli rapakkoa, liukasta, mitä vain haittaa, ne kierrettiin sieltä mistä parasta oli.

Hevosella tai pyörällä liikkuva, saatikka sitten jalkamies pystyi väistämään vastaantulijan tarpeen mukaiselta puolen, eikä siinä sen kummenpaa. Hutera mopetilla ajo sen sijaan vaati jo niin tiukkaa keskittymistä, ettei tuollainen jouheva liikennekäyttäytyminen enään pelannutkaan.

Varsinkin äskenmainittu XX oli kylän kuulu arvaamattomasta liikkumisestaan mopetinsa sarvissa. Ajo sujui joten kuten, eikä silloin paljoa joutanut kulkureittiään ennakoimaan, kaikin ajoin hyvä kun ravien välissä pysyi.

Samassa taloudessa XX:n kanssaan asui myös hänen poikansa, jolla puolestaan oli kulkupelinä moottoripyörä. Tokihan moottoripyörällä ajo edellytti korttia sekä liikennesääntöjenkin osaamista ja noudattamistakin.

Eräänä päivänä sattui kylätiellä, sillan äkkimutkassa tilanne, jossa XX:n poika ajoi moottoripyörällään kotiaan kohden liikennesääntöjen mukaisesti tien oikeaa reunaa. Ja eipäs mokomaa, XX körötteli äkkilähtöisellään juuri kiverimmässä mutkassa vastaan ja vieläpä samaa puolta. Kolarihan siinä vängelläkin tuli. Ei mitään vakavaa, molemmat nurin ajopeleineen ja vähän nirhamia ja lommoja kumpaankin.

Henkiset lommot sen sijaan koituivat suuriksi, jo senkin takia, että tilanteen ehti useampikin ulkopuolinen nähdä. Isän ja pojan kolari ei ollutkaan aivan jokapäiväistä nähtävää, saatikka kuultavaa:

Turkasen äijän känttyrä kun ajjaa tollottaa tuolla mopollaan aivan mistä sattuu, eikä yhtään älyä varoa.

Ajasit sieltä mistä kuuluukin, ekkö sinä sitä tajua??

Isältäkin irtosi sanallista sapiskaa pojalleen:

Saa kai sitä jokkainen kulukia mistä haluaa... Mitä se sulle kuuluu.

Eikä kellään oo nuin pöhölyä poikaa, joka aivan tahallaan isänsä päälle ajjaa.

Mielipiteen vaihtoa piisasi kotia asti, joutuivathan molemmat sinne rikkoutuneet kulkupelinsä peräkanaa taluttamaan.

Kuva: Poika ja mopo Helsingissä vuonna 1959. István Rácz, Museovirasto, Kansatieteen kuvakokoelma. CC BY 4.0.