Muistojani syrjäseudun elämästä ja omavaraisuudesta

Lapsuuteni ja nuoruus meni maatalon töissä kotona. Synnynkotini on harvaan asutulla kylällä laajan asumattoman salon ympäröimänä. Valtio eli metsähallitus omisti lähitienoon metsät lääninrajalle asti ja sen ylikin. Myös isot metsäyhtiöt omistivat maata pienten yksityisten metsäpalstojen vierellä.

Kävimme asioilla Sotkamon kirkonkylällä ja joskus Kajaanissa asti, harvemmin Oulussa sukuloimassa. Isän sisarukset asuivat Kajaanissa ja Oulussa. Kirkolla isä kävi asioilla linja-autolla, kunnes 1970-luvun alussa isä osti Hankkijalta Fiat 127 -merkkisen auton. Se helpotti paljon asioinnissa ja me lapset pääsimme myös paremmin mukaan. Kirkolla käydessä minulle tuli monesti pääkipeäksi. Elämä siellä oli jotenkin toisenlaista eikä siellä halunnut olla pitkään. Kauppaostosten jälkeen lähdimme heti kotiin.

Vaaran vesipula ja peseytyminen

Keväisin vesi tahtoi loppua vaaralla asuessamme kaivoista. Jouduimme hakemaan vettä vaaran alla olevasta hetteestä perheelle ja lammesta eläimille sulan aikaan. Talvella sulatimme pihan lumikinoksesta lunta eläinten juontivedeksi karjankeittiön muuripadassa.

Pyykkiä pestiin pulsaattorikoneella ja huuhdottiin talvellakin kaivolla kylmässä vedessä, jolloin kädet olivat paleltua ja pelotti jäiseltä vinttikaivon kannelta ammentaa vettä kaivosta pyykkisaaviin. Toisinaan saimme käydä pyykillä Alapellolla, 3 km:n päässä naapurissa. Siellä asui sotainvalidi lapsettoman siskonsa ja hänen miehensä kanssa. Saimme pestä heidän pyykinpesukoneellaan, kun heillä riitti kaivossa paremmin vettä. Heillä oli jo sähköt ja automaattinen pyykinpesukonekin.

Peseytyminen hikilenkin jälkeen tapahtui vaaran alla lammessa uimalla, jollei ollut saunailta. Karjankeittiössä ja kylmässä saunassakin saattoi valella lämpimällä vedellä itsensä. Lämmintä vettä sai päivittäin navetan muuripadasta. Talvella pesu tapahtui monesti kostealla pyyhkeellä sisällä tai ulkona lumella hiet hieroen pois pyyhe hartioilla kinoksen äärellä. Saunasta pitäen kävimme talvisin pehmeässä lumessa pyörimässä alasti ja juoksimme lauteille lämmittelemään. Saunavasta oli aina käytössä. Ne tehtiin ennen juhannusta ja kuivatettiin pimeässä luhdissa talvea varten pitkässä rivissä roikkuen.

Nykyisin suihku ja sauna ovat käytössämme niin usein kuin tunnemme tarvetta peseytyä ja kylpeä. Vasta on nykyisin luksusta. Käytänkin sitä juhannuksen tienoilla tuoreeltaan, ennen saunan pesua, koska siitä tulee roskaa. Tein kesällä kaverini kanssa joulua varten parit vastat kuivumaan aittaan. Vastan tuoksu on mahtava. Vaston mielelläni yhä tilaisuuden tullen, vaikka muut perheeni jäsenet eivät sitä harrasta.

Maaseudun, metsien ja luonnon merkitys minulle

Olimme pitkälle omavaraisia, mutta se vaati myös paljon työtä. Laiskan leipää ei syöty, vaikka välillä laiskotti ja siitä sai kyllä kuulla. Elämässä minulla on muutakin mielenkiintoa kuin ainainen työn teko, joka oli kotona arvossaan. Ruista puitiin useana vuosikymmenenä riihessä suvun kesken perinteitä vaalien tälle vuosituhannelle asti, vaikka pääasiassa vilja puitiinkin jo koneella. Viljan ja heinän lisäksi meillä oli kasvimaa ja viinimarjapensaita. Perunaa viljelimme omaan tarpeeseen, eläimillekin. Isän täti oli ollut apulaisena aikoinaan pappilassa, josta sai mukaansa viinimarjapensaita ja oppia sienten ruoaksi käytöstä ja monia muitakin hyödyllisiä asioita.

Minulla on ollut kasvi- ja perunamaa sekä herukoita ja uuttakin kasvatettavaa kuten tyrnejä nykyisessä kodissa asuessamme tämän vuosituhannen alusta alkaen täällä Savossa. Kotoahan tapa on jäänyt mukaan elämän matkalle. Osan kasveista, perennoista, olen saanut synnynkotoani. Oman kasvimaan anti maistuu parhaimmalta tuoreeltaan. Uutispotut ovat maukkaimpia suoraan pellosta otettuna ja valmistettuna verrattuna kaupasta ostettuihin. Joitakin maatiaislajeja on minulla synnyinseudultani, mm. mustaapottua ja ilmasipulia.

Metsästä saimme jo muinoin puuta, marjoja ja sieniä sekä liikuntaa, virkistystä ja mielihyvää. Kuten nytkin. Kerään marjoja ja sieniä yhä toisinaan uuvuksiin asti, vaikka nykyisin kerään vain omaan tarpeeseen, en myyntiin. Nuorena se oli iso tulon lähde minulle. Keräsin satoja kiloja marjoja vuosittain metsistä. Maksoin marjarahoilla opiskelunikin. Nykyisin jaksamme syödä poimimani marjat itse. Toki annan toisillekin, jotka eivät itse saa poimituksi. Poiminkin nykyisin marjat käsin ja puhtaina, niin säästyn ikävältä puhdistusvaiheelta. Lakkasuollekin on päästävä joka kesä. Onneksi meillä on mökki Sotkamossa entisellä esi-isieni nautinta-alueella, josta pitäen urakka helpottuu tutuille lakkasoille Hiidenportin kansallispuistoon. Tänä kesänä olemme usein paenneet hellettä pakoon mökille Honkajärven aaltojen syleilyyn ja tukalan kuumuuden yöllä yllättäessä olen nauttinut riippumatossa viileämmästä yöpymisestä luonnon ääniä samalla kuunnellen. Synnynkotini marjamaat olen suosiolla jättänyt veljeni perheelle.

Metsästä otettiin ennen sen verran puuta kuin tarvittiin. Ei tarvittu avohakkuita. Sitten tuli sahateollisuus ja puunteollisuudessa iski ahneus. Sen myötä metsäluontommekin on menettänyt monimuotoisuuden. On ollut suuri suru seurata, miten salomme metsät hakattiin suuriksi aukoiksi ja sitten maapohja raiskattiin vielä ensin laikuttaen varovasti, sitten syväauraten ja nykyisin mätästäen lähes kulkukelvottomaksi. Mieletöntä. Hirmuinen työmäärä on kasvattaa uudet puuntaimet jossakin taimitarhalla ja kuljettaa ne sieltä metsään istutettavaksi. Sitten pitää myös torjua heinikoita taimien ympäriltä ja laittaa tukiputkia yms. ja hoitaa harvennuksia. Ja vieläpä lannoitukset päälle, jotka rehevöittävät vesistöä. Tuuli kaataa helposti lisää puita aukkojen reunoilta. En ole koskaan tykännyt ns. metsähoidosta, joka siis tuhoaa kunnon metsän ja tilalle istutetaan puupeltoa ja metsälajisto onkin kuihtunut huolestuttavan uhanalaiseksi. Avohakkuut historiaan! Sitä toivon hartaasti. Monetkohan kumpparit olen elämäni aikana kävellyt rikki raiskioilla, jonne ei tee edes mieli, mutta pakko on joskus mennä, kun ei ole mistä kiertääkään niitä metsässä kulkiessa.

Sukupolvet vaihtuvat. Olemme vain käymässä täällä aikamme. Tehtävämme on siirtää perinteitä uudelle sukupolvelle ennen kuin on meidän aikamme lähteä tuonpuoleiseen. Meidän pitää elää vastuullisesti niin, että alkuperäistäkin luontoa ja luonnonvaroja jää tulevienkin sukupolvien iloksi ja hyödyksi. Ahneella on huono loppu. Vähemmälläkin pärjäämme oikein hyvin, jollei ole joutunut velan alle. Luonto antaa meille niin paljon, että meidän on osattava antaa myös sille arvoa, ennen kuin on liian myöhäistä ja menetämme sen. Luonnossa ja maaseudun rauhassa on voimavaramme.

Kuva: Bonin von Volker, Museovirasto, Historian kuvakokoelma CC BY 4.0.