Kylätiemme
alkoi kirkonkylän kautta kulkevasta maantiestä, kulki reilut puolitoista
kilometriä metsän halki, kunnes maisema avautui viljelylakeudeksi. Lakeudella,
tien varressa oli parikymmentä maalaistaloa, useimmat – kuten oma kotinikin –
sodan aikana tai hieman sen jälkeen rakennettuja. Tie oli kolme-neljä
kilometriä pitkä ja päättyi toiseen, risteävään kylätiehen. Jokaisessa tienvarren
talossa oli liuta kouluikäisiä ja sitä pienempiä lapsia. Maantien ja kylätien
risteyksessä oli komea keltainen rakennus, Äijälän pappila, jossa asui
lääninrovasti A. J. Hanhinen rouvansa kanssa. 

Pappilan päädyssä oli kirkkoherranvirasto ja siellä pienehkö huone, kanslia.
Kansliassa työskenteli keski-ikäinen nainen, kanslisti. Koko tienvarren postit
tulivat yhtenä nippuna kansliaan. Sieltä kyläläisten oli itse hoidettava jakelu
postilaatikoihin. Jokaiselle talolle tuli postinjakovuoro suurin piirtein
kerran kolmessa viikossa. Käytännön syistä jakelusta vastasimme pääasiassa me
koululaiset – kuljimmehan me muutenkin joka päivä pappilan ohi. Kyläläiset
saivat postinsa joko aikaisin tai myöhään sen mukaan, milloin vuorossa olevan lapsen
koulupäivä päättyi. Lomien aikana posti kulki säännöllisemmin, tavallisesti
kukin talo huolehti siitä, että silloin se tuli jaetuksi yhden ja kolmen
välillä. Jos jokin talo ei pystynyt hoitamaan jakoa vuorollaan, vuoro
vaihdettiin naapurin kanssa. 

Joskus olen ajatellut, miten kylän asukkaiden tietoturvan laita mahtoi silloin olla.
Vaikka toisten kirjeitä ei tietenkään avattu, monet käsialat tulivat tutuiksi
ja virallisen näköisissä kirjeissä oli toki lähettäjän tiedot näkyvissä. Joitakin
naapureita toisten asiat kiinnostivat niin paljon, että he utelivat postia
jakavalta koululaiselta, onko kylälle tullut kirjeitä tai paketti-ilmoituksia
ja kenelle. Ja moni lapsi tietenkin vastasi naapurin tädille/sedälle kiltisti,
mitä kuhunkin taloon oli tullut. Isä oli teroittanut meille, ettei sovi kertoa
kenellekään, mitä postia muut olivat saaneet. Joskus tämä ohje taisi unohtua. 

Viranomaisten lähettämästä postista varsinkin verokarhun kirjeet olivat
nolostuttavia. Maatalouden verotus ei siihen aikaan perustunut kirjanpitoon
vaan verottajan harkintaan, mikä ei läheskään aina osunut oikeaan. Esimerkiksi
tulvien aiheuttamia sadon menetyksiä ei käsitykseni mukaan otettu lainkaan
huomioon. Sanottakoon tässä yhteydessä, että perimisissä ei muutenkaan oltu
erityisen hienotunteisia. Aina silloin tällöin sattui, että jonkin tilan verorästit
menivät ulosottoon, myös meidän. Ulosottomies ajeli taloon erikoisen näköisellä
autollaan, jossa oli puiset koristelistat. Käynti ei jäänyt keneltäkään
huomaamatta – liekö niin ollut tarkoituskin.

Posti siis haettiin pappilan kansliasta. Muistan, miten lajittelin sitä
kanslian penkillä: ensin tien kauimmaisessa päässä olevat postit, meidän ja
naapurimme Saarenpään, sitten seuraavan, Veijalaisen, sitten Rajahalmen ja
Kaipion jne. Päällimmäiseksi jäi metsän reunassa olevan Pajulan posti, joka
tuli jakoon ensimmäisenä. Yritin hoitaa lajittelun mahdollisimman äänettömästi,
papereita rapisuttamatta, jotta en häiritsisi kanslistin työtä. Hän oli aina hyvin
keskittynyt tehtäviinsä eikä näyttänyt huomaavan meitä koululaisia lainkaan, tuskin
vastasi edes tervehdyksiimme. 

Postin määrä ei ollut erityisen suuri. Moniin taloihin tuli Ilkka ja melkein
kaikille keskiviikkoisin Kauhajoen kunnallislehti. Joihinkin tuli myös Maaseudun
tulevaisuus kerran tai kaksi viikossa, aivan muutamaan lisäksi silloin
tällöin Pellervo ja Karjatalous. Muu olikin sitten kirjepostia,
jota tuli satunnaisesti. Useimmiten posti mahtui hyvin olkalaukkuun, joka ainakin
minulla oli mukana silloin, kun olin postinjakovuorossa. Toivoin aina, ettei
vuoro osuisi keskiviikkoon. Aika usein tämä toive toteutuikin. 

Ihan ilman haavereita en postin jaosta selvinnyt. Kerrankin sattui niin, että lähinaapurille
osoitettu ohut lappunen tempautui marraskuisen tuulenpuuskan mukana kädestäni
ja lähti leijumaan peltojen yläpuolelle. Satoi räntää ja alkoi hämärtää. Lähdin
juoksemaan lappusen perässä, mutta aina kun olin saamassa sen kiinni, se
karkasi jonkin puuskan mukana kauemmas. Lopulta kadotin sen kokonaan näkyvistä.
Ei auttanut muu kuin luovuttaa. Märkänä ja itkua vääntäen menin kertomaan, mitä
oli tapahtunut. Pelkäsin kovasti, sillä naapuri oli tunnettu kiivaasta
luonteestaan. Nytkin hän istui pöydän päässä pienessä hiprakassa, mutta – kumma
kyllä – ei ollut moksiskaan. Sanoi vain, että kyllä ne lähettävät uuden
ilmoituksen. Olen jälkeenpäin ajatellut, että ehkä hän oli osannut odottaa
jotakin vastenmielistä postia, jonka tulo nyt viivästyi ainakin jonkin verran. 

Kun 1960-luvun alussa muutin Helsinkiin, en ollut uskoa näkemääni: Aamulla
postiluukusta tipahti sanomalehti ja päivän mittaan oli vielä kaksi muuta
jakelukertaa. En voinut olla ajattelematta, kuinka erilaisessa asemassa ihmiset
olivat kaupungissa ja syrjäkylällä, vaikka maksoivat postimerkeistään ja muista
palveluista saman hinnan. No, tänä päivänä ero on kapeampi. Oikea postiljooni
on ajat sitten tullut maalaiskyliinkin. Sitä paitsi hän alkaa nykyisin olla yhä
harvinaisempi näky niin maalla kuin kaupungissa.

Vilma
Eskelinen 

Kuva: 1960-luku. Erkki Voutilainen. Museovirasto. JOKA Journalistinen kuva-arkisto, Maaseudun Tulevaisuus. CC BY 4.0.