Minun maaseutuni kultaisilla kehyksillä

Onko aika oikonut muistoja, kun kerron lapsuuteni ja nuoruuteni maaseudusta,

kuinka maatalon tyttönä opin tekemään töitä.
Kuinka opin ymmärtämään työn arvon.
Kuinka sain tehdä työtä, jossa näkee oman kätensä jäljen.
Kuinka huikea elämys oli upottaa kätensä keväällä multaan ja talikko höyryävään lantakasaan.
Kuinka voimaannuttavaa oli kokea ruumiillisen työn aikaansaama lähes flow-tilaa hipova virtaus.
Kuinka henkeäsalpaavia olivatkaan kehoni endorviiniryöpyt nähdessäni koko peltoaukean täyttyvän heinäseipäistä.
Kuinka elämä ruoan tuotantoketjun alkujuurilla opetti arvostamaan ruokaa.
Kuinka maaseudun rauhassa oli hyvä lapsen kasvaa luontoa lähellä ja vapaana kuin taivaan lintu kasvattajanaan koko kylä.
Kuinka pihapiirin laiduntavat lehmät, kotkottavat kanat ja röhkivät possut olivat minulle tunnetaitojen parhaimpia opettajia.
Kuinka tietämättäni sain kosketuksen luonnon parantavaan voimaan, immuunipuolustustani helliviin maaperän mikrobeihin.
Kuinka kehomuistiini jäänyt kuivan heinän shaalimainen tuoksu vapauttaa vieläkin luovuuden esteet.
Kuinka valmistuvan viljan herkän karhea kahina edelleenkin tuo minulle lupauksen maamme omavaraisuudesta.
Kuinka hoidettu pelto luo uskoa maaseudun elinvoimaisuuteen.
Kuinka maaseudun menneisyys ja nykyisyys voivat lyödä kättä kuminan ja palkokasvien vallatessa pelto-alaa rukiilta ja kauralta.
Aika saa oikoa muistoja mutta arkinen tarina tuo esiin sen kaikkine mausteineen. 

Kaija Pullinen

Kuvat:

Lehmä laitumella Simossa vuonna 2018. Mari Parpala, Suomen maatalousmuseo Sarka.

Tyttö Artjärvellä vuonna 1953. Pekka Kyytinen, Museovirasto, Kansatieteen kuvakokoelma. CC BY 4.0.