Lapsuuteni ja nuoruus meni
maatalon töissä kotona. Synnynkotini on harvaan asutulla kylällä laajan
asumattoman salon ympäröimänä. Valtio eli metsähallitus omisti lähitienoon
metsät lääninrajalle asti ja sen ylikin. Myös isot metsäyhtiöt omistivat maata
pienten yksityisten metsäpalstojen vierellä.

Kävimme asioilla Sotkamon
kirkonkylällä ja joskus Kajaanissa asti, harvemmin Oulussa sukuloimassa. Isän
sisarukset asuivat Kajaanissa ja Oulussa. Kirkolla isä kävi asioilla
linja-autolla, kunnes 1970-luvun alussa isä osti Hankkijalta Fiat 127
-merkkisen auton. Se helpotti paljon asioinnissa ja me lapset pääsimme myös
paremmin mukaan. Kirkolla käydessä minulle tuli monesti pääkipeäksi. Elämä siellä
oli jotenkin toisenlaista eikä siellä halunnut olla pitkään. Kauppaostosten
jälkeen lähdimme heti kotiin.

Vaaran vesipula ja peseytyminen

Keväisin vesi tahtoi loppua
vaaralla asuessamme kaivoista. Jouduimme hakemaan vettä vaaran alla olevasta
hetteestä perheelle ja lammesta eläimille sulan aikaan. Talvella sulatimme
pihan lumikinoksesta lunta eläinten juontivedeksi karjankeittiön muuripadassa.

Pyykkiä pestiin
pulsaattorikoneella ja huuhdottiin talvellakin kaivolla kylmässä vedessä,
jolloin kädet olivat paleltua ja pelotti jäiseltä vinttikaivon kannelta
ammentaa vettä kaivosta pyykkisaaviin. Toisinaan saimme käydä pyykillä
Alapellolla, 3 km:n päässä naapurissa. Siellä asui sotainvalidi lapsettoman
siskonsa ja hänen miehensä kanssa. Saimme pestä heidän pyykinpesukoneellaan,
kun heillä riitti kaivossa paremmin vettä. Heillä oli jo sähköt ja
automaattinen pyykinpesukonekin.

Peseytyminen hikilenkin jälkeen
tapahtui vaaran alla lammessa uimalla, jollei ollut saunailta. Karjankeittiössä
ja kylmässä saunassakin saattoi valella lämpimällä vedellä itsensä. Lämmintä
vettä sai päivittäin navetan muuripadasta. Talvella pesu tapahtui monesti
kostealla pyyhkeellä sisällä tai ulkona lumella hiet hieroen pois pyyhe
hartioilla kinoksen äärellä. Saunasta pitäen kävimme talvisin pehmeässä lumessa
pyörimässä alasti ja juoksimme lauteille lämmittelemään. Saunavasta oli aina
käytössä. Ne tehtiin ennen juhannusta ja kuivatettiin pimeässä luhdissa talvea
varten pitkässä rivissä roikkuen.

Nykyisin suihku ja sauna ovat
käytössämme niin usein kuin tunnemme tarvetta peseytyä ja kylpeä. Vasta on
nykyisin luksusta. Käytänkin sitä juhannuksen tienoilla tuoreeltaan, ennen
saunan pesua, koska siitä tulee roskaa. Tein kesällä kaverini kanssa joulua
varten parit vastat kuivumaan aittaan. Vastan tuoksu on mahtava. Vaston
mielelläni yhä tilaisuuden tullen, vaikka muut perheeni jäsenet eivät sitä
harrasta.

Maaseudun, metsien ja luonnon
merkitys minulle

Olimme pitkälle omavaraisia,
mutta se vaati myös paljon työtä. Laiskan leipää ei syöty, vaikka välillä
laiskotti ja siitä sai kyllä kuulla. Elämässä minulla on muutakin mielenkiintoa
kuin ainainen työn teko, joka oli kotona arvossaan. Ruista puitiin useana
vuosikymmenenä riihessä suvun kesken perinteitä vaalien tälle vuosituhannelle
asti, vaikka pääasiassa vilja puitiinkin jo koneella. Viljan ja heinän lisäksi
meillä oli kasvimaa ja viinimarjapensaita. Perunaa viljelimme omaan tarpeeseen,
eläimillekin. Isän täti oli ollut apulaisena aikoinaan pappilassa, josta sai
mukaansa viinimarjapensaita ja oppia sienten ruoaksi käytöstä ja monia muitakin
hyödyllisiä asioita.

Minulla on ollut kasvi- ja
perunamaa sekä herukoita ja uuttakin kasvatettavaa kuten tyrnejä nykyisessä
kodissa asuessamme tämän vuosituhannen alusta alkaen täällä Savossa. Kotoahan
tapa on jäänyt mukaan elämän matkalle. Osan kasveista, perennoista, olen saanut
synnynkotoani. Oman kasvimaan anti maistuu parhaimmalta tuoreeltaan. Uutispotut
ovat maukkaimpia suoraan pellosta otettuna ja valmistettuna verrattuna kaupasta
ostettuihin. Joitakin maatiaislajeja on minulla synnyinseudultani, mm.
mustaapottua ja ilmasipulia.

Metsästä saimme jo muinoin puuta,
marjoja ja sieniä sekä liikuntaa, virkistystä ja mielihyvää. Kuten nytkin.
Kerään marjoja ja sieniä yhä toisinaan uuvuksiin asti, vaikka nykyisin kerään
vain omaan tarpeeseen, en myyntiin. Nuorena se oli iso tulon lähde minulle.
Keräsin satoja kiloja marjoja vuosittain metsistä. Maksoin marjarahoilla
opiskelunikin. Nykyisin jaksamme syödä poimimani marjat itse. Toki annan
toisillekin, jotka eivät itse saa poimituksi. Poiminkin nykyisin marjat käsin
ja puhtaina, niin säästyn ikävältä puhdistusvaiheelta. Lakkasuollekin on
päästävä joka kesä. Onneksi meillä on mökki Sotkamossa entisellä esi-isieni
nautinta-alueella, josta pitäen urakka helpottuu tutuille lakkasoille
Hiidenportin kansallispuistoon. Tänä kesänä olemme usein paenneet hellettä
pakoon mökille Honkajärven aaltojen syleilyyn ja tukalan kuumuuden yöllä
yllättäessä olen nauttinut riippumatossa viileämmästä yöpymisestä luonnon ääniä
samalla kuunnellen. Synnynkotini marjamaat olen suosiolla jättänyt veljeni
perheelle.

Metsästä otettiin ennen sen
verran puuta kuin tarvittiin. Ei tarvittu avohakkuita. Sitten tuli
sahateollisuus ja puunteollisuudessa iski ahneus. Sen myötä metsäluontommekin
on menettänyt monimuotoisuuden. On ollut suuri suru seurata, miten salomme
metsät hakattiin suuriksi aukoiksi ja sitten maapohja raiskattiin vielä ensin
laikuttaen varovasti, sitten syväauraten ja nykyisin mätästäen lähes
kulkukelvottomaksi. Mieletöntä. Hirmuinen työmäärä on kasvattaa uudet
puuntaimet jossakin taimitarhalla ja kuljettaa ne sieltä metsään
istutettavaksi. Sitten pitää myös torjua heinikoita taimien ympäriltä ja
laittaa tukiputkia yms. ja hoitaa harvennuksia. Ja vieläpä lannoitukset päälle,
jotka rehevöittävät vesistöä. Tuuli kaataa helposti lisää puita aukkojen
reunoilta. En ole koskaan tykännyt ns. metsähoidosta, joka siis tuhoaa kunnon
metsän ja tilalle istutetaan puupeltoa ja metsälajisto onkin kuihtunut
huolestuttavan uhanalaiseksi. Avohakkuut historiaan! Sitä toivon hartaasti.
Monetkohan kumpparit olen elämäni aikana kävellyt rikki raiskioilla, jonne ei
tee edes mieli, mutta pakko on joskus mennä, kun ei ole mistä kiertääkään niitä
metsässä kulkiessa.

Sukupolvet vaihtuvat. Olemme vain
käymässä täällä aikamme. Tehtävämme on siirtää perinteitä uudelle sukupolvelle
ennen kuin on meidän aikamme lähteä tuonpuoleiseen. Meidän pitää elää
vastuullisesti niin, että alkuperäistäkin luontoa ja luonnonvaroja jää
tulevienkin sukupolvien iloksi ja hyödyksi. Ahneella on huono loppu.
Vähemmälläkin pärjäämme oikein hyvin, jollei ole joutunut velan alle. Luonto
antaa meille niin paljon, että meidän on osattava antaa myös sille arvoa, ennen
kuin on liian myöhäistä ja menetämme sen. Luonnossa ja maaseudun rauhassa on
voimavaramme.

Kuva: Bonin von Volker, Museovirasto, Historian kuvakokoelma CC BY 4.0.