50-luvun loppupuoli oli myös
maaseudulla kehityksen aikakautta. Koneellistuminen nosti päätään. Eräänä
muotonaan se esiintyi mopokauden alkamisessa. Useaan talouteen hankittiin mopo
– mopeti, kuten siihen aikaan sanottiin. Yleensä työmatkojen kulkemisia helpottamaan.

Niinpä mopetin sarviin osui
useinkin vanhahkoja miehiä, jotka eivät kuunaan olleet saaneet kokemusta
minkäänlaisen koneellisesti liikkuvan laitteen hallitsemisessa. Sen kyllä näki,
jos kuulikin. Varsinkin kylän ossuuskaupan edessä havaitsi vanhoja miehiä lähes
epätoivoisesti mopeteillaan liikkeelle yrittämässä. Eikä se kaikin ajoin
helpolta näyttänytkään. Toki käynnistäminen ei yleensä sen kummempaa tuskaa
tuottanut… riittävästi kierroksia polkimilla ja ajopeli rääkäisi käyntiin.

Usea kiersi vielä hättäännyksissään
kaasukahvan lähes täysille ja läpsäytti liikkeelle yrittäessään kytkimen kahvan
sitten laakista kiinni. Ja niinhän siinä useinkin kävi, että mopeti loikkasi
keula pystyssä metrin- pari eteen päin
ja sammua tupsahti.

Jostain syystä kahden käden
toimintojen luonteva yhteen saattaminen; kaasun hallinta sekä vaihteen
päällelaitto ja kytkimen jouheva käyttö olivat monelle todella vaikeita.
Luonnollisesti tilanne vain hankaloitui jatkuvien epäonnistumisien myötä,
saattoipa joku tuskaantua mopetiinsa niin, ettei sitä käyttöönsä edes halunnut
ottaa.

Eräs näitä kankeita mopetin
ajon opettelijoita oli kylämme laitamilla perheineen asusteleva XX. Hän oli
hankkinut ajokikseen muistaakseni joko Gresent tai Hopeasiipi merkkisen
mopetin. Hänelle mopetilla ajon opettelu oli täyttä tuskaa ja luulen, ettei
mopetilla kulku, saatikka lähtötouhut kovin hillityiksi hänen osaltaan koskaan
kehittyneet.

Lähes tavaramerkki hänen
mopetiurallaan olivat valtavat lähtökierrokset, rääkäisevä ykkösvahteen päällepano,
sekä pystyyn hyppäävä ja tupsahtamalla sammuva mopeti. Yrityksiä piisasi,
välliin piti jo lippalakkiakin tällätä uudelleen kohdilleen.

Lähes legendaariseksi osaksi
kylätapahtumiamme muodostuivat XX:n sanat ossuuskaupan kartanolla, jonne sillä
kertaa oli kertynyt muutaman emäntäihmisen lauma keskenään raatailemaan. Tapansa mukaisesti XX:llä oli
ostoksensa seljässään reppuun pakattuina, kun hän mopetiaan talutteli tien
laitaan keula kohden kotimatkaa…

 Akat pois eestä… tämä
mopeti on vähä äkkilähtönen.

Ja akat kuulemma hajosivat
kuin kanaparvi, osan lähes nurkan takaa äkkilähtöstä kurkistellen.

Osittaiseksi ongelmaksi
muodostuivat näille ”äkkilähtösten” kuskeille myös teillä kulkemisen säännöt.
Niitähän ei periaatteessa oltu paljoakaan tarvittu, jokainen valitsi
kulkureittinsä omien tarpeittensa ja tapojensa mukaisesti. Jos tiellä oli
rapakkoa, liukasta, mitä vain haittaa, ne kierrettiin sieltä mistä parasta oli.

Hevosella tai pyörällä
liikkuva, saatikka sitten jalkamies pystyi väistämään vastaantulijan tarpeen
mukaiselta puolen, eikä siinä sen kummenpaa. Hutera mopetilla ajo sen
sijaan vaati jo niin tiukkaa keskittymistä, ettei tuollainen jouheva
liikennekäyttäytyminen enään pelannutkaan.

Varsinkin äskenmainittu XX
oli kylän kuulu arvaamattomasta liikkumisestaan mopetinsa sarvissa. Ajo sujui
joten kuten, eikä silloin paljoa joutanut kulkureittiään ennakoimaan, kaikin
ajoin hyvä kun ravien välissä pysyi.

Samassa taloudessa XX:n
kanssaan asui myös hänen poikansa, jolla puolestaan oli kulkupelinä
moottoripyörä. Tokihan moottoripyörällä ajo edellytti korttia sekä
liikennesääntöjenkin osaamista ja noudattamistakin.

Eräänä päivänä sattui kylätiellä,
sillan äkkimutkassa tilanne, jossa XX:n poika ajoi moottoripyörällään kotiaan
kohden liikennesääntöjen mukaisesti tien oikeaa reunaa. Ja eipäs mokomaa, XX
körötteli äkkilähtöisellään juuri kiverimmässä mutkassa vastaan ja vieläpä
samaa puolta. Kolarihan siinä vängelläkin tuli. Ei mitään vakavaa, molemmat
nurin ajopeleineen ja vähän nirhamia ja lommoja kumpaankin.

Henkiset lommot sen sijaan
koituivat suuriksi, jo senkin takia, että tilanteen ehti useampikin
ulkopuolinen nähdä. Isän ja pojan kolari ei ollutkaan aivan jokapäiväistä
nähtävää, saatikka kuultavaa:

Turkasen äijän känttyrä kun ajjaa tollottaa tuolla
mopollaan aivan mistä sattuu, eikä yhtään älyä varoa.

Ajasit sieltä mistä
kuuluukin, ekkö sinä sitä tajua??

Isältäkin irtosi sanallista
sapiskaa pojalleen:

Saa kai sitä jokkainen
kulukia mistä haluaa… Mitä se sulle kuuluu.

Eikä kellään oo nuin
pöhölyä poikaa, joka aivan tahallaan isänsä päälle ajjaa.

Mielipiteen vaihtoa piisasi
kotia asti, joutuivathan molemmat sinne rikkoutuneet kulkupelinsä peräkanaa
taluttamaan.

Kuva: Poika ja mopo Helsingissä vuonna 1959. István Rácz, Museovirasto, Kansatieteen kuvakokoelma. CC BY 4.0.