Kusti polki

Kylätiemme alkoi kirkonkylän kautta kulkevasta maantiestä, kulki reilut puolitoista kilometriä metsän halki, kunnes maisema avautui viljelylakeudeksi. Lakeudella, tien varressa oli parikymmentä maalaistaloa, useimmat - kuten oma kotinikin - sodan aikana tai hieman sen jälkeen rakennettuja. Tie oli kolme-neljä kilometriä pitkä ja päättyi toiseen, risteävään kylätiehen. Jokaisessa tienvarren talossa oli liuta kouluikäisiä ja sitä pienempiä lapsia. Maantien ja kylätien risteyksessä oli komea keltainen rakennus, Äijälän pappila, jossa asui lääninrovasti A. J. Hanhinen rouvansa kanssa. 

Pappilan päädyssä oli kirkkoherranvirasto ja siellä pienehkö huone, kanslia. Kansliassa työskenteli keski-ikäinen nainen, kanslisti. Koko tienvarren postit tulivat yhtenä nippuna kansliaan. Sieltä kyläläisten oli itse hoidettava jakelu postilaatikoihin. Jokaiselle talolle tuli postinjakovuoro suurin piirtein kerran kolmessa viikossa. Käytännön syistä jakelusta vastasimme pääasiassa me koululaiset - kuljimmehan me muutenkin joka päivä pappilan ohi. Kyläläiset saivat postinsa joko aikaisin tai myöhään sen mukaan, milloin vuorossa olevan lapsen koulupäivä päättyi. Lomien aikana posti kulki säännöllisemmin, tavallisesti kukin talo huolehti siitä, että silloin se tuli jaetuksi yhden ja kolmen välillä. Jos jokin talo ei pystynyt hoitamaan jakoa vuorollaan, vuoro vaihdettiin naapurin kanssa. 

Joskus olen ajatellut, miten kylän asukkaiden tietoturvan laita mahtoi silloin olla. Vaikka toisten kirjeitä ei tietenkään avattu, monet käsialat tulivat tutuiksi ja virallisen näköisissä kirjeissä oli toki lähettäjän tiedot näkyvissä. Joitakin naapureita toisten asiat kiinnostivat niin paljon, että he utelivat postia jakavalta koululaiselta, onko kylälle tullut kirjeitä tai paketti-ilmoituksia ja kenelle. Ja moni lapsi tietenkin vastasi naapurin tädille/sedälle kiltisti, mitä kuhunkin taloon oli tullut. Isä oli teroittanut meille, ettei sovi kertoa kenellekään, mitä postia muut olivat saaneet. Joskus tämä ohje taisi unohtua. 

Viranomaisten lähettämästä postista varsinkin verokarhun kirjeet olivat nolostuttavia. Maatalouden verotus ei siihen aikaan perustunut kirjanpitoon vaan verottajan harkintaan, mikä ei läheskään aina osunut oikeaan. Esimerkiksi tulvien aiheuttamia sadon menetyksiä ei käsitykseni mukaan otettu lainkaan huomioon. Sanottakoon tässä yhteydessä, että perimisissä ei muutenkaan oltu erityisen hienotunteisia. Aina silloin tällöin sattui, että jonkin tilan verorästit menivät ulosottoon, myös meidän. Ulosottomies ajeli taloon erikoisen näköisellä autollaan, jossa oli puiset koristelistat. Käynti ei jäänyt keneltäkään huomaamatta - liekö niin ollut tarkoituskin.

Posti siis haettiin pappilan kansliasta. Muistan, miten lajittelin sitä kanslian penkillä: ensin tien kauimmaisessa päässä olevat postit, meidän ja naapurimme Saarenpään, sitten seuraavan, Veijalaisen, sitten Rajahalmen ja Kaipion jne. Päällimmäiseksi jäi metsän reunassa olevan Pajulan posti, joka tuli jakoon ensimmäisenä. Yritin hoitaa lajittelun mahdollisimman äänettömästi, papereita rapisuttamatta, jotta en häiritsisi kanslistin työtä. Hän oli aina hyvin keskittynyt tehtäviinsä eikä näyttänyt huomaavan meitä koululaisia lainkaan, tuskin vastasi edes tervehdyksiimme. 

Postin määrä ei ollut erityisen suuri. Moniin taloihin tuli Ilkka ja melkein kaikille keskiviikkoisin Kauhajoen kunnallislehti. Joihinkin tuli myös Maaseudun tulevaisuus kerran tai kaksi viikossa, aivan muutamaan lisäksi silloin tällöin Pellervo ja Karjatalous. Muu olikin sitten kirjepostia, jota tuli satunnaisesti. Useimmiten posti mahtui hyvin olkalaukkuun, joka ainakin minulla oli mukana silloin, kun olin postinjakovuorossa. Toivoin aina, ettei vuoro osuisi keskiviikkoon. Aika usein tämä toive toteutuikin. 

Ihan ilman haavereita en postin jaosta selvinnyt. Kerrankin sattui niin, että lähinaapurille osoitettu ohut lappunen tempautui marraskuisen tuulenpuuskan mukana kädestäni ja lähti leijumaan peltojen yläpuolelle. Satoi räntää ja alkoi hämärtää. Lähdin juoksemaan lappusen perässä, mutta aina kun olin saamassa sen kiinni, se karkasi jonkin puuskan mukana kauemmas. Lopulta kadotin sen kokonaan näkyvistä. Ei auttanut muu kuin luovuttaa. Märkänä ja itkua vääntäen menin kertomaan, mitä oli tapahtunut. Pelkäsin kovasti, sillä naapuri oli tunnettu kiivaasta luonteestaan. Nytkin hän istui pöydän päässä pienessä hiprakassa, mutta - kumma kyllä - ei ollut moksiskaan. Sanoi vain, että kyllä ne lähettävät uuden ilmoituksen. Olen jälkeenpäin ajatellut, että ehkä hän oli osannut odottaa jotakin vastenmielistä postia, jonka tulo nyt viivästyi ainakin jonkin verran. 

Kun 1960-luvun alussa muutin Helsinkiin, en ollut uskoa näkemääni: Aamulla postiluukusta tipahti sanomalehti ja päivän mittaan oli vielä kaksi muuta jakelukertaa. En voinut olla ajattelematta, kuinka erilaisessa asemassa ihmiset olivat kaupungissa ja syrjäkylällä, vaikka maksoivat postimerkeistään ja muista palveluista saman hinnan. No, tänä päivänä ero on kapeampi. Oikea postiljooni on ajat sitten tullut maalaiskyliinkin. Sitä paitsi hän alkaa nykyisin olla yhä harvinaisempi näky niin maalla kuin kaupungissa.

Vilma Eskelinen 

Kuva: 1960-luku. Erkki Voutilainen. Museovirasto. JOKA Journalistinen kuva-arkisto, Maaseudun Tulevaisuus. CC BY 4.0.